Kaikkien vieras
Suomalaisia kuolee enemmän kuin syntyy. Siitä huolimatta kuolema on suomalaisille tabu, sanoo kuolemantutkija.
Jessika Lutherin tehtävä on olla perheiden mukana kuoleman hetkellä.
Joskus Luther keskustelee, välillä hän vain kuuntelee ja lohduttaa. Lohdutus voi olla astioiden tiskaamista, imuroimista tai lasten kanssa leikkimistä, riippuen perheen tilanteesta ja toiveista.
– Olen täällä, ettei heidän tarvitse olla yksin, Luther kertoo.
Luther on Suomen ensimmäinen sertifioitu kuolindoula. Doula-nimitys on peräisin kreikasta, jossa se tarkoittaa naispalvelijaa.
Perinteisesti doula on ollut läsnä synnytyksessä: hän antaa synnyttävälle äidille henkistä tukea ja turvallisuuden tunnetta.
Kuolindoula taas tukee kuolevia ihmisiä ja heidän perheitään. Yleisradio kysyi, pääsisimmekö kuvaamaan doulan työtä, mutta Luther kieltäytyi vedoten tilanteen herkkään luonteeseen.
Kuolindoulien suosio on kasvanut maailmalla viimeisten vuosikymmenten aikana. Vaikka konsepti on Suomessa vielä uusi, Lutherin mukaan kuolindoulille on kasvavissa määrin kysyntää.
Luther kouluttautui itse Ruotsissa, sillä Suomesta ei aiemmin löytynyt vastaavanlaista koulutusta. Nykyään Luther myös kouluttaa Suomessa koulindoulia.
Kuolema koskettaa meitä kaikkia.
Jessica Luther
Doulan tehtävä on tukea. Hän ei osallistu lääketieteelliseen hoitoon.
Lutherilla on kätilön, terveydenhoitajan ja sairaanhoitajan koulutus, mutta kuolindoulaus veti häntä puoleensa. Hän joutui aiemmassa työssään kohtaamaan vanhusten sekä vastasyntyneiden kuoleman useita kertoja.
Vaikka kuolema on välillä epäreilua, rumaa ja julmaa, Luther näkee sen osana elämää.
– Kuolema koskettaa meitä kaikkia, Luther toteaa.
Kuolema on tabu
Vuonna 2022 suomalaisia kuoli yhteensä 63 219. Suomalaisia kuoli siis Tilastokeskuksen viimeisimmän mittauksen mukaan enemmän kuin syntyi.
Kuolema on silti monelle suomalaiselle tabu, sanoo kuolemantutkija ja sosiaalihistorian dosentti Ilona Kemppainen. Hän on tutkinut kuolemaa ja siihen liittyviä asioita puolet elämästään.
Synnyttämiseen valmistuessa laaditaan usein synnytyssuunnitelma. Suurimmalla osalla suomalaisista ei ole vastaavanlaista suunnitelmaa kuoleman varalle.
Kuolema sekä siihen liittyvä surutyö on jotain, mikä useimmiten tehdään yksityisesti, piilossa ihmisten katseilta. Kuolema voidaan huitoa ajatuksista sivuun, eikä sen todellisuutta ole pakko ajatella.
Ennen ihmisten oli pakko nähdä ja kohdata kuolema.
Kuolemantutkija Ilona Kemppainen
Nykypäivänä ihmisen lähestyvä kuolema ja kuolemiseen liittyvät ruumiilliset toiminnot – tai toimintojen loppuminen – saattaa tuoda ahdistusta ja pelkoa monelle. Kuolema hoidetaan usein kliinisesti esimerkiksi sairaalaympäristössä, poissa katseilta.
Aina ei ole ollut näin.
– Ennen ihmisten oli pakko nähdä ja kohdata kuolema, koska useat sukupolvet asuivat yhdessä. Tilan puutteessa ihmiset saattoivat kuolla tuvan nurkassa. Nykyään on paljon helpompi ulkoistaa kuolema ja peittää silmämme siltä, Kemppainen sanoo.
Kemppaisen mukaan ihmiset pelkäsivät kuolemaa, vaikka he joutuivat sen kanssa useammin kasvotusten kuin nykyään.
– He pelkäsivät sitä jumalattomasti. Uskonto ja uskomukset olivat keinoja, joilla ihmiset lievittivät kuolemanpelkoaan, Kemppainen sanoo.
Ennen kuolema – niin kuin synnytyskin – olivat vahvasti osa suomalaista kansanperinnettä ja yhteisöä. Kuolema tapahtui useimmiten läheisten ympäröimänä, kotona.
Kuolleet pestiin saunassa, joka oli keskeinen paikka kahdessa elämän siirtymävaiheessa: kuolemassa ja synnytyksessä.
Kuoleman riitti
Kuolindoula Jessika Lutherin mukaan moni läheisensä menettänyt kokee, etteivät perinteiset kirkolliset hautajaiset välttämättä tunnu oikealta tavalta muistaa ja kunnioittaa kuollutta.
– Hautajaisiin liittyy monia perinteitä, ja usein kuolemaan liittyvät käytännön asiat noudattavat tiettyä ennalta määriteltyä kaavaa, eikä vaihtoehtoja ole monia, sanoo Jessika Luther.
Vaihtoehtoisia hautaustapoja on: esimerkiksi siviilihautajaisseremoniat ovat kasvattaneet suosiotaan. Moni ei kuitenkaan ole vaihtoehdoista tietoinen, Luther sanoo.
Henkivakuutusyhtiö Kalevan vuonna 2022 teettämän kyselyn mukaan vain 8 prosenttia vastanneista halusi ehdottomasti arkkuhautauksen. Ehdottomasti tuhkauksen haluavia oli 41 prosenttia.
Lutherin mukaan omaisten jälkihoito on vielä Suomessa lapsenkengissä, ja hän toivoo pikaista muutosta asiaan.
– Kun läheinen ihminen kuolee, surutyön ohella on paljon järjestettävää. Hautajaiset ovat niistä ensimmäinen ja usein näkyvin asia.
Lutherin mukaan esimerkiksi hautaamiseen liittyvät kustannukset, kuolemaan liittyvät järjestelyt ja paperisodan määrä saattavat tulla omaisille yllätyksenä.
Elämän loppuvaiheen hoidoista ja järjestelyistä voi keskustella läheisten kanssa, tai ne voi kirjoittaa ylös. Näin myös omaisille läheisen kuoleman jälkeen koituva taakka kevenisi.
– Kuolema saattaa yllättää meidät äkillisesti. Siinä tilanteessa läheisille saattaa olla todella rankkaa jos he eivät tiedä esimerkiksi minkälaisen kuoleman tai hautauksen vainaja olisi toivonut.
Kuolintoiveista tulisi Lutherin mukaan puhua rohkeasti. Keskustelu lievittää hänen mukaansa pelkoa.
Kuoleman tutkija Ilona Kemppainen on asiasta Lutherin kanssa samaa mieltä. Jos kuolemaa ei käsitellä oikealla tavalla, se saattaa olla todella traumatisoiva kokemus.
Kemppaisen mukaan hautajaisilla – tai millä tahansa kuollutta ihmistä kunnioittavalla seremonialla – on tärkeä funktio.
– Sen tarkoituksena on yhteisön kokoontuminen vainajan poistuttua.
Millainen on hyvä kuolema?
Gerontologian tutkimuskeskuksen mukaan yleisin kuolinpaikka Suomessa oli terveyskeskussairaala (46 %). Vanhuksista terveyskeskuksessa kuolee lähes joka toinen.
Lutherin mielestä hyvä kuolema ei välttämättä riipu kuolinpaikasta. Hyvä kuolema on sellainen, jossa kuoleva ja hänen läheisensä tulevat kohdatuksi yksilönä.
– Valitettavasti tämä ei ole aina mahdollista hoitoalan resurssipulan vuoksi.
Luther kuitenkin kiittelee esimerkiksi Helsingin kaupungin kotihoitoa, joka mahdollistaa sairaan tai kuolevan ihmisen hoidon kotona. Pienillä paikkakunnilla tällaiseen ei välttämättä aina kuitenkaan ole mahdollisuutta.
– Haluaisin, että jokaista kuolemaa kohdellaan yhtä arvokkaasti, yksilöä ja hänen toiveitaan kunnioittaen.
Kuolevan ihmisen olisi tärkeä kokea, että hän on arvokas yksilönä, ja että hänen loppuelämänsä on laadukas.
Luther ja Kemppainen kannustavat ihmisiä puhumaan avoimemmin kuolemasta. Kuoleman välttely ja siitä vaikeneminen voivat johtaa siihen, että ihmiset kuolevat ja tekevät surutyötä yksin.
Ilona Kemppainen puhuu kuolemapositiivisuudesta. Sillä tarkoitetaan sitä, että kuolema nähdään arkipäiväisenä, normaalina tapahtumana.
– Kuolemaposiitivinen ajattelutapa kannustaa ihmisiä yhteisöllisyyteen ja olemaan toistensa tukena ja vierellä loppuun saakka, Luther päättää.
