Kun oululaisen Elina Taskilan, 37, mies sairastui ja kuoli,
lapsiperhearjen piti jatkua – Nyt hän on läsnä, kun ventovieras
kulkee kohti kuolemaa
Oululaiset Elina Taskila ja Minna Mursu kouluttautuivat ensimmäisten joukossa Suomessa kuolindouliksi. Doula kulkee kuolevan vierellä, kunnes elämä päättyy.
Anne Lilja / Kaleva
13.10.2023 06:00
KUOLEMA
Kaikki muu katosi ympäriltä, kun kuolema saapui kahden pienen lapsen kotiin.
Nuoren perheen elämä muuttui yhtäkkiä vuonna 2018, kun oululaisen Elina
Taskilan, 37, aiemmin perusterve mies sairastui parantumattomasti.
Kahden ja puolen vuoden ajan elämä oli kuin kupla.
Taskila toimi miehensä omaishoitajana loppuun saakka. Elämä oli rajoittunutta, sairastava hyvin usein sängyn oma.
Silloin kolmekymppinen Taskila ensimmäisen kerran kiinnitti huomiota palliatiivisessa eli elämän loppuvaiheen hoidossa oleviin ihmisiin. Miten surullista, että joku kuolee tahtomattaan yksin, Taskila pohti. Siitä syntyi ensimmäinen kimmoke ryhtyä kuolindoulaksi, kuoleman vierellä kulkijaksi. Mutta sen aika tulisi Taskilan kohdalle vasta myöhemmin.
Äiti sai kuolla kotonaan läheistensä ympäröimänä
Miehen kuoleman jälkeen Taskila ja Minna Mursu, 47, kohtasivat Oulun jäähallilla. Heidän lapsensa sattuivat samaan joukkueeseen. Kun lapset pelasivat jäällä, äidit katsomossa puhuivat kuolemasta. Kuolema tuntui kummallakin olevan lähellä sydäntä. Myös Mursulla oli omakohtaista kokemusta läheistensä menettämisestä. Hän oli kokenut lapsensa kohtukuoleman. Silloin hän kantoi elävän lapsen seurana kuollutta sisarusta seitsemän viikon ajan. Saithan pitää toisen, kyllä sinä uusia lapsia saat! Joku saattoi tokaista. Se loukkasi, mutta Mursu ymmärsi: eivät he ilkeyttään niin sanoneet, vaan ymmärtämättömyyttään. Ulkopuolisten oli vaikeaa kohdata sellainen, jota kuolema oli koskettanut.
Mursu oli lapsesta pitäen tottunut siihen, että kuolema on luonnollinen osa
elämää. Mummo vei lapsia hautausmaalle, kasteli kukkia ja kertoili tarinoita
kerran eläneistä.
Teininä tyttö kulki hautajaisissa mummun ja papan seurana. Mursu kävi myös
mummon kanssa syöttämässä tuttuja sairaalassa.
Siksi suhtautuminen kuolemaan on Mursulle aina ollut mutkatonta.
Mursun oma äiti sairastui leukemiaan 12 vuotta sitten. Kun saattohoitopäätös
tehtiin viiden vuoden sairastamisen jälkeen, Mursu hoiti häntä isänsä ja
sisarustensa kanssa kotona.
Perheelle oli tärkeää, ettei kuolemaa ulkoistettu kauas kliiniseen laitokseen. Arki jatkui tavallisesti, elämä hyrisi lähestyvän kuoleman rinnalla.
Lapsenlapset kömysivät mummun sängylle, läheiset puuhailivat hänen
ympärillään. Lopulta, kun kuolema oli aivan lähellä, äiti lakkasi puhumasta. Hän vetäytyi etäälle.
– Kaikki sanat oli sanottu. Kukaan ei tiedä, onko aikaa päivä vai kaksi. Onko
sanoilla loppupeleissä enää väliä, Mursu kysyy.
Pitkän elämän päätteeksi kuolema oli kaunis. Äiti saateltiin matkaan omassa
kodissaan läheisten ympäröimänä. Siitä jäi kaunis muisto.
Taskilan perheessä puolestaan sairastamisaika oli raskasta. Vaikka mies teki
kuolemaa, puoliso oli yhä myös äiti. Omasta surusta ja omaishoitajuudesta
huolimatta piti jaksaa pyörittää lapsiperheen tavallista arkea.
Miehen kivut olivat kovat. Taskila muistaa miehensä kuoleman olleen lopulta
pitkän sairastamisen päätteeksi myös helpotus.
– Mies sai toiveensa mukaisesti kuolla kotona, rakkaidensa ympärillä.
Koulutusta ensi kertaa Suomessa
Mursun ja Taskilan kuolemapuheet jäähallilla etenivät siihen, että kuolemassa tarvittaisiin joku, joka kulkisi rinnalla.
Taskila itse olisi kaivannut miehen sairastaessa perheen ulkopuolista kuuntelijaa sekä konkreettista apua ja tietoa asioiden hoitamiseen. Hän kokee, että epätietoisuus aiheutti hätää.
Ympärillä oli kyllä läheisiä, mutta heillä kaikilla oli kannettavanaan oma surunsa ja hätänsä.
Joskus silmiin oli sattunut lehtijuttu kuolindoulasta. Kuolindoula on vierellä
kulkija, jonka parantumattomasti sairas tai tämän omainen voi varata itselleen
kuuntelijaksi tai kuolemaan liittyvien käytännön asioiden hoitajaksi.
Olihan Suomessakin sellainen, yksi kappale, jossakin Etelä-Suomessa.
Sitten Taskila osallistui surukonferenssiin, jolla tapasi Suomen ainoan
kuolindoulan. Hän kertoi, että vasta perustettu Lohtu Akatemia alkaisi kouluttaa Suomeen ensimmäisiä kuolindoulia.
– Puolen viikon päästä Helsingissä!, Mursu nauraa valmistautumisaikaa.
Kurssi kiinnosti kumpaakin, sairaanhoitaja-Mursua ja sosionomiopiskelija-
Taskilaa. Ja sinne he tänä keväänä lähtivät.
Oman kuoleman kanssa sinuiksi
Doulakoulutuksessa Mursu ja Taskila pohtivat kuolemaan liittyviä kysymyksiä, tutustuivat siihen liittyvään paperityöhön – ja suunnittelivat seikkaperäisesti omaan kuolemaansa ja hautajaisiinsa liittyviä toiveita. He kirjasivat ylös oman hoitotahtonsa, valmistelivat edunvalvontapaperit ja suunnittelivat omat hautajaisensa.
He kirjoittivat muistopuheen, jonka läheiset voivat aikanaan soittaa nauhalta.
He askartelivat pahvista omat uurnansa, jotka koristelivat luonnonkukkasin. He pukivat toisensa selästä avonaisiin arkkuvaatteisiin. He kiipesivät pöydän päälle ja makasivat siinä yksi kerrallaan elävien ympäröimänä.
He laskeutuivat arkkuun ja lähestyivät kysymystä, mitä sitten on, kun tämä
elämä päättyy. He tunnustelivat, miltä oman kuoleman ajatteleminen tuntuu.
Taskila määritteli oman hoivatahtonsa erittäin tarkasti. Hän on hahmotellut
mielessään pahimman pelkonsa. Taskilan mielestä pelottavinta olisi olla lukittuna toimimattomaan ruumiiseen niin, että kuitenkin ymmärtää, mitä tapahtuu.
– Jos tietäisin, että kuolen pian, enkä kykenisi enää liikkumaan, luulen, että tulisi pakokauhu. Sitten olisi erilaisia lääkkeellisiä vaihtoehtoja keinotekoiseen
nukutukseen.
Asioiden pohtiminen ennakkoon on ajatustyötä, joka vähentää kuoleman
pelottavuutta. Myös kuolemaan liittyvien paperitöiden valmisteleminen tuntuu
rauhoittavalta. Koskaan ei voi tietää, milloin lähtö tulee. Sitten ei ainakaan
tarvitse keskittyä käytännönasioihin. Kun on käsitellyt tunteet omien kipupisteidensä kautta, doulan on helpompi tukea asiakasta.
– Kun on itse käynyt harjoitteet läpi, ne eivät herätä minussa tunteita. Sitten
pystyn olemaan tukena sinulle, Mursu kuvailee.
Taskila ja Mursu uskovat, että Pohjois-Suomessa on kuolindoulille tarvetta. Siksi heidän käymänsä doulakoulutus tuodaan tulevana keväänä myös Ouluun.
Kuolema on ulkoistettu kotoa laitokseen
Kuolemaan liittyvä epätietoisuus on Taskilan ja Mursun mielestä ongelma.
Ennen vanhaan kuolema oli luonnollinen ja yhteinen asia. Koko yhteisö oli
kuolemassa tukena.
Ihminen kuoli kotonaan, ja hänen viereensä jäätiin valvomaan. Vainajan viereltä ei ollut kiire lähteä pois.
Nykyään kuolemasta ei juuri puhuta. Se on jotakin, joka kuuluu laitokseen.
Sairaalan kliinisten valkoisten seinien sisään mennään kuolemaan piilossa ja
salaa.
– Sanotaan, että en halua pukea vainajaa, pukekaa te vain. Käydään
vilkaisemassa sairastavaa, eikä ainakaan lapsia tuoda. Ajatellaan, ettei käydä
katsomassa vainajaa, kun on se jo sen näköinenkin, että ei pysty, Mursu
kuvailee.
Lapsi suree yhtä syvästi kuin aikuinenkin, Taskila muistuttaa. Hän pitää tärkeänä
sitä, että lapselle kerrotaan rehellisesti mutta ikätasoisesti, jos läheinen on
kuolemassa. Silloin aikuinen on läsnä ja sanoittaa asiat.
– Aikuisen läsnäolo tuo turvallisuuden tunnetta, jonka vahvistamista lapsi ja
nuori tarvitsee, Taskila ja Mursu sanovat.
Kuolindoulat eivät ole vakaumuksellisia, eivätkä muutenkaan tuo esiin omia
näkemyksiään. Silti Taskila näkee, että lapsille on hyvä sanoa jotakin lohdullista, vaikka aikuinen itse ajattelisi, ettei kuoleman jälkeen ole edessä mitään.
– Oli se sitten vaikka tähtitaivas, johon kuollut on mennyt. On aika raadollista, jos lapselle sanotaan, ettei ole mitään. Lapsen on helpompi käsittää asioita
konkreettisen esimerkin avulla.
Doula on kuolevan ääni silloin, kun omaa ääntä
ei enää ole
Kuolindoulat eivät tee hoidollista työtä. He eivät anna hoidollisia suosituksia tai toimi terapeutteina. Kuolindoulat eivät myöskään edistä kuoleman saapumista.
Kuolindoulan tehtävä on yksinkertaisesti olla läsnä ja kuunnella. Doula kirjaa
ylös toiveet ja toimii kuolevan toiveiden äänenä siinä vaiheessa, kun hänen oma
äänensä ei enää kanna.
Kuoleman hetkellä joku toivoo musiikkia, joku toinen rukouksia. Joku voi toivoa jalkahoitoa tai tiettyä mukavaa asentoa. Doulalle voi antaa tehtäväksi kutsua paikalle tiettyjä läheisiä ja olla kutsumatta toisia.
Joskus ventovieraalle voi olla helpompi puhua kuin tutulle. Sairastava voi haluta
säästellä läheisiään. Tai toisin päin: ehkä toivo elämästä on niin sitkeä, ettei
läheinen pysty ottamaan puheita kuolemasta vastaan.
– Läheisiltä voi tulla voimakkaana, että älä höpsi, eihän tässä kukaan kuole,
kyllä sinä selviät tästä. Kukaan ei uskalla ottaa esiin sitä, että entäs jos ei
selviäkään, Mursu kuvailee.
Monia kuolema pelottaa. Se myös ahdistaa. Joku lannistuu niin, ettei näe jäljellä olevassa elämässä enää mitään mieltä.
Oli tunne mikä hyvänsä, sitä ei tarvitse hyssytellä. Kuolindoulan tehtävä ei ole
puhua pois surua, ahdistusta, pelkoa tai kuolemaa.
– Jokaisen oma ajatusmaailma on täysin oikein. Ei pidä sanoa, että älä nyt noin
ajattele. Meidän tehtävä ei ole kertoa, mitä kuuluu ajatella, Mursu sanoo.
– Läheisilläkin voi olla kova hätä siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Eihän
kuolindoula osaa sitä ennustaa, mutta hän voi kuunnella hätää ja olla läheisten
tukena. Kuolindoula voi myös ottaa vastuuta konkreettisista arjen asioista,
esimerkiksi ulkoiluttaa koiraa tai järjestää hautajaiset, Taskila lisää.
Ihmisarvo loppuun saakka
Kuolema oli kaunis ja kuolema oli helpotus.
Sellaiset ovat Taskilan ja Mursun omakohtaiset kokemukset läheistensä
kuolemaan päättyneessä sairastamisesta.
Taskila näkee, että kuolema on hyvä silloin, jos se tapahtuu kuolevan toiveiden
mukaisesti, eikä siinä ole kärsimystä.
Kun elämä lähestyy kohti vääjäämätöntä loppuaan, voiko kuolindoula tuoda
toivoa?
– Joskus kuolevalla on hätä, miten omaiset pärjäävät, kun hän täältä lähtee.
Hänelle voidaan luoda toivoa kertomalla, että elämä jatkuu omaisten kautta tai
muissa hänelle tärkeissä asioissa.
– Ja ylläpidetään sitä, että on ihmisarvo loppuun saakka. Mahdollistetaan
hänelle sellaisia asioita, mitä hän haluaa, Taskila vastaa.