Kuolindoula Jessika Luther tukee kuolevia ja ihmettelee suomalaisten hyssyttelyä: ”Puhuminen on paras lääke kuolemanpelkoon”
Jessika Luther on Suomen ensimmäinen kuolindoula, jonka työtä on kulkea kuolevan rinnalla. ”Kukaan ei halua olla vain jokin seiskasänky vaan tulla nähdyksi ihmisenä loppuun asti”, hän sanoo.
Meillä ei ole yhden luukun palvelua kuoleman lähestyessä. – Hoitoa on tarjolla, mutta jos ei tunne systeemiä, sitä ei välttämättä saa. Tämä aiheuttaa stressiä omaisille ja kuolevalle, Jessika Luther sanoo.
Kuolema on aina kiinnostanut Lutheria. Hän on pohtinut, miten vähän tiedämmekään asiasta, joka meillä jokaisella on edessämme.
– Usein olen myös miettinyt, miksi hyväksymme eläinten kuoleman helpommin kuin ihmisten. Olen nähnyt, että kuolema voi olla niin kaunis, raaka, nopea, hidas, yllättävä, raskas kuin helpottavakin asia, aivan kuten elämäkin. Olen kokenut, että kanssaihmisellä on väliä sekä kuolevalle että omaisille. Doulana haluan tuoda elämää kuolemaan.
Lutherin mukaan kuolemasta kyllä halutaan keskustella. Usein sen vain estää sopivan hetken puute, keskustelunavauksen vaikeus tai pelko muiden reaktioista.
– Moni voi ajatella, että jos puhuu kuolemasta, vaipuu synkkyyteen, eikä sellainen ole suotavaa. Kun ihmiset kuulivat koulutuksestani viime kesänä, he puhuivat minulle kuolemasta koko ajan! Hoitokodissa oleva isänikin sanoi, ettei enää pelkää kuolemaa, kun siitä voi puhua. Ennen sitä emme juuri olleet keskustelleet aiheesta.
Hyvällä kuolindoulalla on suuret korvat ja pieni suu
Ennen kuolemaa Jessika Luther voi tarjota kuolevalle ihmiselle tai tämän läheisille keskusteluapua tai tukea käytännön asioissa, kuten hoitotahdon teossa tai hautapaikan valinnassa. Kuolindoulana hän keskustelee, kuuntelee ja lohduttaa mutta yhtä hyvin myös tiskaa, imuroi tai hoitaa lapsia, jos perheen tilanne sitä vaatii.
Joskus kuoleva haluaa suunnitella kuolindoulan seurassa hautajaisensa tai kirjoittaa läheisilleen kirjeen. Myös vierellä olo kuoleman lähestyessä ja tapahtuessa kuuluu kuolindoulan perustehtäviin.
Kuolindoulaa sitoo kaikissa tilanteissa ehdoton vaitiolovelvollisuus.
– Ihmisillä on yleensä iso suu ja pienet korvat, sillä tykkäämme puhua omista asioistamme. Hyvällä kuolindoulalla on päinvastoin isot korvat ja pieni suu. Kuuntelen, annan tilaa enkä puhu päälle. Koska tunneside puuttuu, kuolevan ei tarvitse puhuessaan suojella minua vaikeilta tunteilta, kuten läheisiään. Se voi tuntua vapauttavalta.
Kuoleman jälkeen Jessika Luther voi tukea omaisia.
– Surevilta saatetaan kysyä vaikkapa puolen vuoden päästä, että vieläkö sinä suret, ja vaatia ryhdistäytymään ja jatkamaan elämää. Jos ystävät tai läheiset eivät jaksaa enää kuunnella surevaa, kuolindoula kuuntelee.
Luther saattaa auttaa omaisia esimerkiksi hautajaisjärjestelyissä yhteistyössä hautaustoimiston kanssa, läheisen kuoleman jälkeisessä paperisodassa ja muissa käytännön asioissa. Hän voi myös pestä ja pukea vainajan, jos omaiset näin toivovat. Yhtä asiaa kuolindoula ei kuitenkaan tee.
– Doula ei koskaan osallistu millään tavalla kuolevan lääketieteelliseen tai lääkkeelliseen hoitoon, vaikka siihen olisikin sopiva koulutus. Tätä ei voi liikaa korostaa.
Jessika Luther on alkuperäiseltä koulutukseltaan kätilö, terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja. Kun hän työskenteli näissä tehtävissä, hän kohtasi lukuisia vanhusten kuolemia ja myös menehtyneitä vastasyntyneitä. Se antoi perspektiiviä ja sai näkemään kuoleman luonnollisena elämän jatkeena. Luther on myös vetänyt ryhmiä lapsensa menettäneille ja keskenmenon kokeneille sekä työskennellyt vapaaehtoisena turva- ja orpokodeissa Aasiassa.
– Olen kiitollinen, että sain nämä kokemukset. Opin, että ihmiset ajattelevat ja reagoivat tietyissä tilanteissa samalla tavalla kulttuurieroista huolimatta.
Kuolindoulana hän työskentelee osa-aikaisesti, sillä koulutus on tuore eikä palvelua vielä juuri tunneta Suomessa. Lisäksi Luther ”keikkailee”: käy hoitamassa lapsia ihmisten kotona ja tekee töitä muun muassa perhekahviloissa.
Puhuminen on paras lääke kuolemanpelkoon
Kuolema voi herättää monenlaisia tunteita niin kuolevassa kuin läheisissä: pelkoa, surua, katkeruutta, vihaa ja suoranaista aggressiotakin. Kuolemaa voi olla vaikea hyväksyä.
– Kuolevalla ja läheisillä on lupa kaikkiin tunteisiin. Se voi olla yhtä sekamelskaa. Ajattelen, että ilokin on sallittu. Jos joku on iloinen jonkun kuolemasta, ehkä se sitten on oikea tunne. Ei ole minun tehtäväni tuomita.
Suuri osa niin kuolevista kuin omaisista potee myös syyllisyyttä.
– Kaikilla on kiireinen elämä, ja usein jotain jää sanomatta. Harva ehtii ja pystyy hoitamaan kaiken täydellisesti. Sitä ei mielestäni kannata surra liikaa.
Kuolemanpelko on yleistä, koska kukaan ei tarkalleen tiedä, mitä kaikkea omaan tai läheisen lähtöön liittyy. Moni pelkää Lutherin mukaan kipua ja hallinnan menetystä.
Usein kuolevaa painaa huoli läheisistä ja näiden pärjäämisestä. Osa pohtii, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Kuoleman lopullisuus on raskas ja vaikea käsittää.
– Kuolemanpelko voi ilmetä niin vihaisuutena ja itkuisuutena kuin touhukkuutena ja huumorinakin. Joskus koko asia halutaan kieltää, eikä asian äärelle uskalleta pysähtyä. Paras lääke pelkoon on puhuminen. Monia auttaa, kun he kertovat tai kirjaavat ylös, mitä haluavat tai mitä eivät ainakaan missään nimessä halua, Luther sanoo.
Yhteiskunnan pitäisi varmistaa, ettei kukaan kuole yksin
Sertifioituja kuolindoulia on vielä vähän, maailmalla yhteensä noin 1 300. Eniten heitä on Isossa-Britanniassa, Saksassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Australiassa. Englanniksi kuolindoulan titteli on end of life doula ja ruotsiksi dödsdoula.
Suomen ensimmäisen kuolindoulan tavoite on hieman yllättävä. Luther toivoo, ettei koko hänen ammattikuntaansa pidemmän päälle edes tarvittaisi. Hänestä kuolema ei saisi olla tabu yhteiskunnassa eikä terveydenhuoltojärjestelmässä – ja myös yksinäisille vanhuksille pitäisi löytyä apua yhteiskunnan tarjoamana.
– Jokainen meistä kuolee, ja kuolema voi olla hyvä. Siksi siitä pitäisi pystyä puhumaan terveydenhuollossa luonnollisena osana elämää, eikä jonkinlaisena epäonnistumisena. Yhteiskunnan tulisi tarjota sellaista apua, ettei kukaan kuolisi yksin.
Suomessa edellytykset hyvään saattohoitoon ja arvokkaaseen kuolemaan ovat sitä todennäköisemmät, mitä paremmin kuoleva tai tämän omaiset tuntevat järjestelmän. Kaikki menee hyvin, jos tietää, mihin numeroon soittaa ja mistä kysyä apua. Byrokratian rattaissa se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista.
– Hoitoa on tarjolla, mutta jos ei tunne systeemiä, sitä ei välttämättä saa. Tämä aiheuttaa stressiä omaisille ja kuolevalle. Moni hätääntyy eikä jaksa selvittää asioita huolen ja surun keskellä.
Luther korostaa, ettei hän arvostele hoitohenkilökuntaa. Ongelmat ovat rakenteellisia. Kukaan ei pimitä tahallaan tietoja kuoleville saatavilla olevista palveluista. Niitä ei kuitenkaan välttämättä osata kysyä tai tarjota, eikä tieto aina kulje sairaanhoitopiirin sisällä. Saatavilla kun ei ole yhden luukun palvelua kuoleman lähestyessä.
Kuolevat toivovat arvokasta kohtelua
Kaikkien kuolevien keskeinen ja jopa suurin toive on Lutherin mukaan tulla kohdelluksi arvokkaasti myös viimeisinä hetkinään.
– Kukaan ei halua olla vain jokin seiskasänky vaan tulla nähdyksi ihmisenä loppuun asti. Vaikka puhekyky katoaisi, sitä käyttänyt ihminen ei katoa. Kaikki sairaalassa kunnioittavat kyllä kuolevaa, mutta usein vastaan tulevat terveydenhuollon resurssit. Hoitajista on pulaa, ja heillä on kiire.
Parhaimmillaan henkilökunta on todella ammattitaitoista, ja kuolema on hyvä ja arvokas. Lutherilla on siitä omaa kokemusta.
Kun Jessika Lutherin muistisairas äiti kuoli vuosi sitten syksyllä hoitokodissa, Luther oli mukana saattohoidossa. Äidin kuolema ei vaikuttanut Lutherin päätökseen ryhtyä kuolindoulaksi, vaan hän oli jo aloittanut koulutuksen ennen sitä.
Jo 30 vuotta aiemmin hän oli saatellut isoäitinsä matkaan samassa paikassa, kun oli itse kolmekymppinen. Molemmat saattohoidot opettivat Lutheria arvostamaan hoitohenkilökunnan osaamista entistä enemmän.
– Miten rauhallinen kuolema voikaan olla! Äitini oli kuollessaan todella kaunis, henkilökunta aivan ihanaa ja kokemus hyvä. Toivon, että muutkin saisivat yhtä hyvää hoitoa kuoleman hetkellä.
Luther sanoo, että muistisairaudessa ihmisen tavallaan menettää jo ennen kuolemaa. Siksi tämän poismenoon osaa varautua ja surutyötä voi tehdä jo pitkin matkaa. Se on erilaista kuin äkillisemmässä kuolemassa.
Myös iällä on väliä. Vanhan tai sairaan ihmisen kuolema tuntuu luonnollisemmalta kuin nuoren poismeno.
Luther ei ole fatalisti eikä ajattele, että jokaisella kuolemalla on tarkoitus. Erityisesti lasten ja nuorten aikuisten yllättävät kuolemat tuntuvat vääriltä.
– Kun täysin terve nuori perheenäiti tai -isä kuolee äkillisesti, se tuntuu tosi epäoikeudenmukaiselta ja rankalta. Mutta sellaista elämä on. Väärältäkin tuntuvasta kuolemasta läheinen voi päästä yli. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista, ja siihen voi saada apua.
Jotta työtä jaksaa, tunteisiin on pidettävä etäisyyttä
Kuolindoulalta vaaditaan ennen kaikkea etiikkaa ja omien rajojen tuntemista. Jotta työtä jaksaa, tunteisiin on pidettävä tietty etäisyys.
– Olen koulutettu kanssaihminen, joka on läsnä muttei tuo tilanteisiin omia suruja eikä asenteita. Pyrin olemaan rehellinen ja luotettava. Niin kauan kuin olen läsnä ihmisenä ihmiselle, en voi tehdä kauheasti mitään väärin.
Kuolindoulan työ vaatii myös tiettyä nöyryyttä elämän ja ihmisten edessä. Pitää ymmärtää, että kaikki eivät elä samalla tavalla.
– En kommentoi tai arvostele muiden valintoja vaan toimin aina kuolevan ehdoilla.
Toinen työ, lastenhoito, on hyvää vastapainoa kuolindoulan työlle. – Tätä työtä ei voi tehdä, jos muiden kohtaloita jää murehtimaan liiaksi, Jessika Luther sanoo.
Myös itseään pitää hoitaa, jotta jaksaa henkisesti raskasta työtä. Tarvittaessa Jessika Luther käsittelee tuntemuksiaan hänelle nimetyn mentorin, kokeneemman kuolindoulan kanssa.
– On selvää, että tietyt tapaukset osuvat ja uppoavat. Silloin taustalla ovat usein omat traumani, ja jo tietoisuus niistä auttaa käsittelemään asiaa. Tätä työtä ei voi tehdä, jos muiden kohtaloita jää murehtimaan liiaksi.
Häntä auttaa myös toinen työ, lastenhoito. Se on hyvää vastapainoa.
– Lapset opettavat joka päivä, että elämä on tässä ja nyt. Heidän kanssaan kaikessa on jotain kiinnostavaa, huonoinkin huumori toimii ja tunteilla on väliä.
Luther kävelee mahdollisuuksien mukaan välillä pitkätkin työmatkansa. Kävely on samalla harrastus. Askeleita kertyy päivässä 18 000–19 000.
– Kun lenkkeilen kaksi tuntia vaikkapa meren äärellä, päässä pyörivät asiat selkiytyvät. Työmatkojen lisäksi ei tarvitse kuntoilla erikseen.
Kuoleman hyssyttely on turhaa
Jos perheessä ei ole koskaan puhuttu kuolemasta, miten tällaisen ketjun voisi katkaista?
Lutherin kokemuksen mukaan helpointa on ottaa ensin puheeksi hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus. Niistä keskustelun voi laajentaa kuolemaan yleisemmin. Tärkeintä on päästä alkuun ja olla mahdollisimman suora. Keskustelun voi avata esimerkiksi, kun katsoo elokuvaa, jossa joku kuolee. Silloin voi puhua sen herättämistä tunteista.
– Tärkeintä on, että puhutaan – ei se, miten puhutaan. Ei ole olemassa vääriä sanoja. Hyssyttely on mielestäni turhaa niin aikuisten kuin lasten kanssa. Lasten kanssa on tärkeintä kuulla, mitä he sanovat ja kysyvät. Ihailen sitä, miten he osaavat puhua kuolemasta luonnollisemmin kuin aikuiset.
Miten paljon Luther on keskustellut kuolemasta omien aikuisten lastensa kanssa?
– Niin paljon ja avoimesti, että he sanovat jo: äiti, ei taas siitä kuolemasta!
